Saa veisata omalla pulskalla nuotillansa. Riimillisen laulun varhaisvaiheet suomalaisissa arkkiveisuissa 1643–1809.
Helsinki: SES. ISBN: 978-951-96171-9-0
Suomeen levisi 1600-luvun puolivälissä Keski-Euroopasta tapa julkaista lauluja pieninä lehtisinä, arkkiveisuina. Ne olivat virsikirjojen ohella ensimmäisiä painotuotteita, joissa uusimuotoisia, säkeistöjen ja loppusoinnun varaan rakentuneita lauluja levitettiin laajalle yleisölle Suomessa 1600–1700-luvuilla. Arkkiveisujen analyysi valottaa kulttuurista murrosta, joka tapahtui siirryttäessä vanhasta kalevalamittaisesta laulutavasta uuteen riimilliseen lauluun.
Saa veisata omalla pulskalla nuotillansa -teoksessa selvitetään, millä sävelmillä vanhimpia arkkiveisuja laulettiin ja minkälaisia olivat niiden säe- ja säkeistörakenteet sekä loppusoinnut. Lisäksi pohditaan, minkälainen asema arkkiveisuilla oli muistinvaraisen ja kirjallisen perinteen välissä 1600- ja 1700-lukujen Suomessa. Oman esittelynsä saavat aikakauden tuotteliaimman talonpoikaissukuisen arkkirunoilijan, Tuomas Ragvaldinpojan veisut.
Tämäpä ombi kurkullen, kuin rattaille ihra, nyt laulu langee nuotillen, eng’ yhtän kaipaa kirjaa. Kyll’ sanoisin wiel’ sanoja, jotk’ toinen toistans wastaa, Eik’ suingan olis wanhoja, jos noita kuulla lystää.
